Olen tällä hetkellä hyvin positiivisesti yllättynyt mitenkä kivuttomasti tämä yövuoro tuntuu menevän.

Vaikka alkuillasta olikin hyvinkin kamala päänsärky ja muutenkin olo tuntui kuin rekan alle jääneellä niin nyt tää elämä alkaa taas voittamaan. Talo on rauhallinen, joten ainut asia mihin pitää keskittyä on hereillä pysyminen, mikä taas tarkoittaa tietokoneella datailua ;D Aika on kulunut yllättävän hyvin Setan keskustelufoorumilla, lärvikirjassa, täällä,.. radio soi. Tietenkin tuossa olisi myös kirja mikä on aika loppusuoralla.

En todellakaan ole mikään yövalvoja. En sitten ollenkaan, rakastan liikaa nukkumista että odotan lähinnä kauhulla aina näitä yövuoroja. Rakastan nimenomaan yöllä nukkumista ja välillä se tuntuu ihan hirvittävän ahdistavalta ajatella, että täytyy oikeasti olla koko pitkä yö yksin valveilla. Kyllähän tästä yrittää aina tehdä mahdollisimman mukavaa, voi ostaa herkkuja, juoda kahvii, tehdä oikeestaan mitä haluaa, datailla, katsoa leffoja, sarjoja... Jooh, kuulostaa siltä että ajan pitäisi mennä kuin siivillä. Ehkä tässä on sitäkin, että alan vasta nyt tottua näihin yövuoroihin ja osaan rauhottua siihen että kykenen katsomaan esim. sarjan ruutu.netistä tai että mä voin ihan hyvin lukea sitä kirjaa.

Kello tulee juuri 3.00 ja alkaa nämä klassiset "suden tunnit "

Toisaalta ehkä tätä helpottaa juurikin nyt se, että mun unirytmini on ihan oikeasti totaallisen perseellään, olen ehkä tiedostamatta yrittänyt pitää sitä näin, että valvoisin yöllä ja nukkuisin pitkälle päivää. Voiko mun alitajuntani olla todellakin näin fiksu? Yleensä hakeudun nimenomaan niin että pääsen aikaisin illalla nukkumaan, mutta nyt jotenkin on tuntunut että on pakko tehdä jotain, pakko olla jossain, nimenomaan sen takia että nukkumaan meno viivästyisi. Aika fiksuu hei.

Jotenkin mä olen niin mielettömän epävarma näissä yövuoroissa. Ahdistaa aina se aamu. Aamu kun mä olen yksin täällä noiden kanssa. Kun mun pitäisi hallita kaikki, kontrolloida kaikkea ihan yksin. Se kun on juuri valvonut koko yön, ja sitten pitäisi aamusta vielä kuitenkin jaksaa siihen 9-10 asti aamulla. Ehkä tämä aamu olisi helpompi, puolet vähemmän ihmisiä ja on nyt paljon paremmin tiedossa se miten kannattaa aamulla toimia, missä järjestyksessä ja yrittää vaan pitää kaikki kasassa, tän koko paskan kasassa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee .. Mutta kyllä mä kiitän luojaa siitä että mä en ole päivävuorossa huomenna. Vaikka tuntuuhan se hyvinkin karulta että mä ehdin nukkua ehkä 5-6h kahden yövuoron välissä.

Mun aamuni koittaa 4½h päästä. Todennäköisesti jo 4h päästä.

... Tänään mä pidän aamun järjestyksessä, homma menee helposti, ei ahdista, enkä mä ole epävarma.

Tässä on omia mietintöjäni Hawkingin varoituksen inspiroimana. En ottanut mukaan kenenkään muun keskustelijan repliikkejä. Poimin vain omat. --- -- --- Rasismia avaruudessa? Mistä ihmeen vastakkainasettelusta sinä puhut? Sanoisinpa, että jos yllättäen ihan todella tulisi vaikkapa viesti avaruudesta; että se paikannettaisiin niin, ettei se voi mitenkään olla meidän omien metkuiluja, ja että siitä pystyttäisiin purkamaan tieto, että "He (ne) ovat jo meidän aurinkokunnassamme ja tulossa meitä tervehtimään" olisi tieto (tai pikemminkin asianlaita) meille aivan käsittämätön, tai pikemminkin - kestämätön. Miten voit edes kuvitella päinvastaista? En ymmärrä, miten tuossa voisi tehdä sellaisia johtopäätöksiä, että sieltä oltaisiin tulossa tänne - ikään kuin maahanmuuttajina? Se kuulostaa jotenkin kauhealta harhalta. Sitä paitsi - jos ei toinen olento meitä tappaisi, sen tekisi varmasti sen bakteerikanta, mikä kohtaisi meidän kantamme ensimmäistä kertaa. Sitä tilannetta ei voi edes verrata eurooppalaisten aiheuttamiin intiaani-kuolemiin uudella mantereella, koskapa avaruuden muukalaiset eivät olisi olleet koskaan kosketuksissa Aurinkokuntamme kanssa, jonka kolmannella planeetalla on elämää kehittynyt ehkä pari miljardia vuotta. Bakteeristohan on aivan eri; ehkä jopa ihan eri tyyppiä - tuntematonta. Se voisi olla sellainen, kuin tieteiskirjassa, jossa bakteeri tappaa ihmisen muutamassa sekunnissa tukkien ihmisen hengitystiet tuntemattomasta limaa erittävästä syystä. Tai se voisi olla jotakin, joka nostaa kuumeen viiteenkymmeneen ja pysäyttää sydämen. Kaikenlaisia ajatuksia minussa herättää mahdollinen kosketus ulkoavaruudesta kohtaavaan olentoon. Yksi on ylitse muiden: Sinä et tiedä siitä mitään. Intiaaneista saattoi tietää. Maan ulkopuolelta tulevasta ei tiedä. Hawking on Perussuomalainen Perustettaisiinko facebook-team soitteleen kännyköillä porukkaa Rigelistä lakonalaista työtä paikkailemaan. Mutta entäs jos heillä (Rigelin viileillä asukkailla) onkin vielä paksunahkaisempi AY-liike, kuin meillä? He eivät menisikään auttamaan villejä työntekijöitä, vaan syömään heidät - he heh :) hawking on fiksu Mietipäs tätä: Kaksi olentoa kohtaavat. Ihminen ja joku, joka on tullut juuri Aurinkokunnan ulkopuolelta. Kaksi olentoa, joiden kaikki juuret - KAIKKI - muodot, alkuasteet, bakteerikanta, jopa ilman ja veden orgaaniset molekyylit j.n.e. eli kaikki biologinen elämä on kehittynyt puhtaasti eri tietä - pelkkää nollaa välissä (eli ne eivät ole vaikuttaneet mitenkään toisiinsa - luonnon valintaprosessi ja evoluutio - ne ovat kehittyneet 100% itsenäisesti ja tietämättä; tuntematta fyysisesti toisiaan). Paitsi että biologia ja evoluutio olisi muotoutunut toisistaan riippumatta, niin on toinen asia, mikä pistää silmään veret seisauttaen: Henkinen evoluutio - siis henkinen kehitys; sen tie, sen tyyli (sen maku). Kulttuuri (jos sanaa voisi edes käyttää) olisi ehdottomasti jotenkin kammottava (ei kammottava siksi, että se olisi kuin huonosta tieteiselokuvasta, eikä siksikään, että se olisi erilainen, vaan siksi että se voisi muistuttaa omaamme). Kuin jokin kuvitteellinen anti-ihminen kohtaisi ihmisen - mutta räjähtämättä. Kyllä minulta aivot nyrjähtäisi. Ajattelen niin, että jos joku filosofi joskus sanoi, että "ihmisessä on tyhjä kohta - kolo. Ihminen on pyrkinyt täyttämään kolon jumalalla", niin sanoisinpa että muukalainen avaruudesta joko täyttää tuon kolon, tai sitten se luo toisen tyhjän. --- -- --- Jos ihminen tarvitsee omaan henkiseen kehitykseensä tien kuljettavaksi. Tietä voi kulkea suoraan, tai mutkitellen. Entä jos ihminen jotenkin tulee harpanneeksi (joutuu tahtomattaan) niin, että osa tiestä, mitä piti kulkea, jotta olisi oppinut ymmärtämään oikean prosessin kautta, olisi ohitettu. No jaa - aikamoista pölinää tämä nyt on.

http://ylpeys.fi/keskustelu/viewtopic.ph p?f=10&t=58&p=349#p349 Osallistukaahan keskusteluun aiheesta. Asia kiteytettynä eDomen uutisesta: "Vihreiden tietoyhteiskuntatyöryhmän jäseneksi äskettäin hyväksytty Kaisa Rastimo on nostattanut viime päivien aikana kasvaneen nettimyrskyn viikon takaisella kolumnillaan. Otsikolla ”Tietoyhteiskunnan kehittäminen ei ole nörttien yksinoikeus” julkaistu kolumni kärjisti verkkokansalaisten kahtiajakoa määrittämällä internet-käyttäjät kahteen ryhmään: piratismia kannattaviin nörtteihin ja kunnon perheenisiin ja -äiteihin, eli kunnon kansalaisiin." Tietoyhteiskuntatyöryhm ä. Voi herrajeesus.

Liikaa pakkasta , niin ei päästy pulkkamäkeen , vaikka mä olin vähän sitä odottanut. Ollaan sit luettu kirjoja , katsottu piirrettyjä , poika on leikkinyt autoilla ja mä olen todennut aina välillä , että hienosti menee. Ollaan tehty ruokaa ja syöty , juotu paljon maitoa ja vettä , ja huomasin , että lapsella on kummallinen huumorintaju. Luettiin Tove Janssonin kirjaa "Kuinkas sitten kävikään". Siinä on yhdellä aukeamalla kuvassa pikku-Myy , Muumipeikko ja Mymmeli. Poika osoittaa sormella pikku-Myytä ja sanoo Mymmeli. Muumipeikko on Muumikeikko ja Mymmeli sittten pikku-Myy. Mä osoitan samoja tyyppejä sormella ja sanon pikku-Myytä pikku-Myyksi ja Mymmeliä Mymmeliksi , ja lapsi nauraa vedet silmissä sydämensä pohjasta ja inttää vastaan :D Pienet on pojalla huvit , tai sitten me ollaan vaan totaalisen eri mieltä tyyppien nimistä. Muutenkin mua vähän häiritsee se , että Hemulin nimi on Hommuli ja Vilijonkan Vilivinkka. Pitäiskin käydä katsomassa vähän uudempaa painosta tuosta kirjasta ja katsoa , onko niissäkin suomennettu nimet noin. Pakko todeta , että Tove Janssonin kirjat vetoavat lapsiin ( ja aikuisiinkin ) edelleen ( tuo kirja on kirjoitettu 1952 ) , omat lapseni pitivät kovin tuosta kirjasta ( ja kirja on sen näköinenkin , se on vuodelta 1992 ) ja se näyttää kuuluvan myös pojanpojan suosikkeihin. Kun mä nyt puhun viikonlopun lapsen kanssa , kaipaan keskustelua aikuisen kanssa. Tai ehkä mä menen maanantaina töihin ja sanon työkaverille "ai miten hienosti osasit laittaa lehden laatikkoon , mennäänkö nyt töihin , mennäänkö ? :D ( on tutkittu , että tuollainen puhe lapselle tukee lapsen kehitystä , ja se puhe tulee vanhemmalta ihmiseltä luonnostaan , sitä ei opetella , eikä sitä mietitä. Huomasin , että nopa 14 v kuopukseni puhuu pojalle samalla tavalla ) Että ei muuta kuin lässytellään ja herätään pirteinä sunnuntaiaamuun , kun ilta on vietetty Muumien parissa :) Vaikka tämä päivä olisi ollut tosi hyvä , toivotan silti parempaa huomista jokaiselle =)

Olen havainnut parin viime vuoden aikana omituisen ilmiön, mitä tulee ihmisten pariutumiseen tai oikeastaan siihen, minkälaisia ominaisuuksia kumppaniltaan voi odottaa. Kukaan tuskin etsii aivan itsensä kaltaista ihmistä, mutta joidenkin ominaisuuksien ja intressien toivoisi toki olevan samankaltaisia kuin itsellä. Minkälaisten asioiden odottaminen sitten on OK ja minkälaisten ei? Mitä odottaa kumppaniltaan, mutta ei voi sanoa sitä ääneen? Vai pitäisikö kaikkien vain myöntää rehellisesti ne asiat, joita todella odottaa ja arvostaa?

 

Tätä asiaa lähdin pyörittelemään lähinnä sen takia, että silloin saa yleensä paljon paskaa niskaan, kun sanoo ääneen, että tahtoo liikunnallisen/urheilullisen naisen/miehen. Siihen sitten äänekkäät massat suhtautuvat jopa vihamielisesti tai käyttäytyvät kuin tuo vaatimus olisi jollain tapaa vähemmän arvokas kuin jokin muu ominaisuus. Miksi on näin? Miksi liikunnallisuuden/urheilullisuuden odottamista kumppanilta pidetään pahana asiana ja lähinnä pinnallisena?

 

Perusvalitus tämän kommentin jälkeen on "Miten sä voit sanoa noin?"-tyyppistä huokailua ja ihmettelyä ihan kuin kumppanin korvienvälillä ei olisi minulle merkitystä. Tottakai älykkyys vetoaa myös, eihän siitä pääse mihinkään. Se on totta, että joku vähemmän liikunnallinen ihminen voi olla todella ihana monella tapaa ja hänen kanssaan voi synkata ihan hyvin monella tasolla. Heillä saattaa olla muita taitoja ja mielenkiintoista osaamista, kuten musikaalisuus, taiteellisuus, akateeminen älykkyys, hyvät sosiaalis-emotionaaliset taidot, hulvaton huumorintaju jne. Näitä ominaisuuksia on mielestäni yleisesti hyväksytympää arvostaa ja ihailla, jopa avoimesti odottaa kumppanilta.

Olen havainnut myös, että tiettyä ryhdikkyyttä ja kehonhallintaa arvostavana ihmisenä saa usein terveyspinkoilijan leiman. Minun kuvitellaan olevan kiinnostunut siitä, miten paljon muut ihmiset liikkuvat tai miten he syövät. Todellisuudessa en ole siitä kovin kiinnostunut enkä koe asiakseni arvostella tai neuvoa muita ihmisiä, ellei sitten joku suoraan kysy vinkkejä johonkin asiaan liittyen. Ehkä tulevana terveys- ja liikunta-alan ammattilaisena siihenkin sitten harjaantuu, mutta tällä hetkellä mielenkiintoni jonkun ystäväni elämäntapoja kohtaan on melko lähellä nollaa. Kukin elää tyylillään.

 

Parisuhde tekee tässäkin asiassa nyt sitten sen poikkeuksen, sillä se on ihmissuhteena erilainen kuin esimerkiksi ystävyyssuhde. Perustelen urheilullisuuden/liikunnallisuuden odottamista kumppanilta sillä, että koska minulle se on elämäntapa, niin toivoisin sen olevan sitä myös kumppanilleni. En kestäisi katsoa sohvalla makaavaa ja laiskottelevaa tyttöystävää/poikaystävää, kun olen itse koko ajan menossa ja nautin urheilun asettamista haasteista päivittäin. Jos en pysty keskustelemaan kotona kaikista tähän elämäntapaan liittyvistä asioista, niin koen silloin yhden itselleni todella tärkeän osa-alueen jäävän totaalisesti paitsioon. Kaipaan "vertaistukea" myös kumppaniltani, pelkät treenikaverit eivät tässä tilanteessa riitä.

 

Ja sitten se kaikkein pahin asia, mitä ei missään nimessä saisi sanoa ääneen: säännöllisesti liikuntaa harrastava ihminen myös tuntuu/näyttää aivan erilaiselta kuin liikkumaton, mikä on mielestäni hyvin oleellinen osa toisen viehätysvoimaa. Toista voi sytyttää blondit tai vaikkapa persoonallisesti pukeutuvat ihmiset, minulle oleellisinta on ryhdikkyys ja kehonhallinta. Sillä ei ole väliä, mitä lajia harrastamalla se ryhdikkyys on hankittu. Arvostan hyvin monenlaisia erilaisia tapoja pitää hyvää peruskuntotasoa yllä. Tanssijat ovat oman mallisiaan, pallopelien harrastajat omanlaisiaan jne. Myöskään liikkumisen motiivit eivät ole oleellisia. Jotkut nauttivat kilpaurheilusta ja jollekin pelkkä uimisesta tuleva hyvä fiilis on tärkeintä. Toki todellinen seksikkyys tulee itsevarmuudesta ja muista ominaisuuksista eikä niinkään ulkoisesta, mutta pidän ryhdikkyyttä ja itsestään huolta pitämistä erittäin tärkeänä näiden muiden asioiden rinnalla.

 

Olen joskus saanut vääntää myös siitä, voiko sellainen ihminen olla itsestään huolta pitävä, joka ei harrasta liikuntaa ollenkaan. Jos mietitään ihan ihmisen fysiologian, hyvinvoinnin ja toimintakyvyn säilymisen kannalta tarpeellisia asioita, niin mielestäni liikuntaa harrastamaton ihminen ei todella "huolehdi itsestään." Ihmisen keho tarvitsee liikuntaa voidakseen hyvin tuntuipa ajatus hikoilua aiheuttavasta toiminnasta kuinka vastenmieliseltä tahansa. Nykyiset koneella istumisesta hankitut köyryselät eivät varsinaisesti edusta minun kuvaani kauniista ihmisestä.

 

On siis paljon hyväksyttävämpää odottaa, että kumppani on kasvissyöjä kuin odottaa toiselta liikunnallisuutta/urheilullisuutta, vaikka kyseessä ei mielestäni ole millään tapaa eriarvoiset elämänvalinnat. Gootti tykkää olla toisen gootin kanssa, hippi toisen hipin kanssa jne. Jokaista viehättää erilaiset ihmiset ja samankaltaiset ihmiset usein löytävät toisensa. Moni nainen voi olla kaunis, jos vain itsetunto on kunnossa, mutta se ei vielä tee naisesta mielestäni viehättävää. Jotta voi tapahtua click-efekti, niin siihen vaaditaan jotain muuta.

 

No niin, nyt se on sanottu! Suomalaisten naisten kollektiivisesti huono itsetunto onkin sitten se seuraava asia, joka ihmetyttää, mutta siihen täytyy palata myöhemmin... Sanoin tämän vielä sen takia, että urheilulliset naiset ovat yleensä paremmalla itsetunnolla varustettuja kuin sohvaperunat. Kehonhallinta on kaunista ja nostaa taatusti myös pisteitä oman minä-kuvan saralla.

 

(Kirjoittaja vaatii myös kumppaniltaan ja ystäviltään tarpeeksi korkeaa älykkyysosamäärää ja hyvää yleissivistystä, jotta keskustelunaiheet liittyisivät muuhunkin kuin iltapäivälehtien lööppeihin ja sosiaalipornoon.)

Luin aikaa sitten jostain tutkimuksesta , jossa oli alettu selvittää sitä , miksi joku tietty ihminen joutui sairaalaan aina suunnilleen samaan aikaan vuodesta. Muistaakseni mitään varsinaista syytä tähän ei löydetty , mutta siitä huolimatta henkilö oli vuosittain niin huonossa kunnossa , että tarvitsi sairaalahoitoa. Selviteltiin kyseisen henkilön elämää , ja löytyi tieto siitä , että pitkäaikainen rakastettu puoliso oli menehtynyt juuri samoihin aikoihin - ja vuosia myöhemminkin ko. tyyppi oli sairastunut aina entisen puolisonsa kuoleman aikaan. Tästä hämmästyneinä tutkijat ottivat tarkastelun alle muita vastaavia tapauksia , ilmeisesti niitä oli enemmänkin - ja keskustelujen kautta selvisi , että vuosittain tapahtuvat , jopa sairaalahoitoa vaatineet sairauskohtaukset ilmaantuivat aikana , jolloin ko. henkilön elämässä oli tapahtunut jokin suuri menetys ; puolison tai lapsen kuolema , ero tai muu vastaava. Tutkijat vetivät tästä päätelmän siitä , että vaikka ihminen olisi päällisin puolin toipunut , eikä tietoisesti edes ajattelisi tapahtunutta , niin keho muistaa. Keho muistaa ja reagoi , käy läpi niitä tunnetiloja ja toipuu , joskus tähän voi mennä ilmeisesti vuosikymmeniä jos menetys on ollut suuri. -- Jokainen , joka on kokenut suuren menetyksen , tietää , että se tuntuu koko kehossa. Saattaa oksettaa , voi kokea fyysistä tuskaa , ei kykene nukkumaan - ja vaikka mieli unohtaa , keho muistaa. Ja jos menetys ja tuska on liian suuri , mieli painaa asiat unohduksiin , ja kun mieli on taas vahvemmilla , alitajunta alkaa palauttaa asioita muistiin. Ne tulevat uniin , ja koko ajan työstetään koettua niin , että sen voisi oikeasti poistaa kokonaan - -- Ehkä siksi kuolleet ihmiset tulevat uniin siinä missä ( eron kautta ) menetetyt rakkaatkin , pettymykset , petetyksi tulemiset , pahimmat pelot ja uhat. -- Mun unessa on usein yksi entinen tyttöystävä , välillä hän heittää lapsensa alas sillalta niin että näen ja joskus tulee syliin ja sanoo , että kaipaa , joskus eletään ihan tavallista elämää , joskus ollaan vaan hiljaa lähekkäin. Aika moni eksä seikkailee mun alitajunnassa , enkä mä oikein tiedä , mitä ne siellä häärää. Kaikilla on jo oma elämä , mullakin. Tai niin mä ainakin uskon ja koen asian olevan. -- No , tulevaisuus näyttänee mitä tapahtuu , eihän sitä ikinä tiedä ... -- Reissusta on taas kotiuduttu ( http://www.youtube.com/watch?v=BEIZD4-m8 OY ) ja huomenna olis sikapiikki. Mennään näillä ja muistetaan hymyillä =)

Vietinpä tuossa aikaa heteronormatiivisuutta edustavien lapsuudenystävieni kanssa. Seurasi keskustelu, joka meni tiivistettynä suurinpiirtein näin: Kaveri1: "Pitää käydä hakemassa pillerit ennen kuin lähdetään." Kaveri2: "Munkin pitää käydä." Kaveri3: "Mulla on kyllä mukana, voin antaa." Kaveri2: "Ei pysty, ei mulle sovi kaikki." Kaveri1: "Mullakin on ollut ongelmia joidenkin kanssa." Kaveri4: "Mullakin olisi ollut mukana, mutta pitää sitten hakea." Keskustelua kesti muutamia minuutteja. Olin juuri alkamassa puhumaan Cipralexeistani, kun tajusin keskustelun koskevan e-pillereitä. Naisen kanssa vakituisessa suhteessa ollessa on vaikea muistaa, että maailmassa on vielä ihmisiä, jotka tarvitsevat nappeja muuhunkin kuin päänsä pitämiseen kasassa. Kysymys kuuluukin, onko yksi suurimmista hetero- ja homotytöt erottavista seikoista se, sisältääkö päivittäinen nappi estrogeenia ja keltarauhashormonia, vai serotoniinin takaisinoton estäjää?

Lehdestä poimittua: "Valtaosa opettajista pitää opettajien ja oppilaiden seksuaalista suuntautumista vaiettuna tabuna koulumaailmassa. Opettaja-lehden kyselyn mukaan asiassa on kuitenkin havaittu viime aikoina tapahtunut vapautumista."

HS.fi 20.1.2010

 

HS.fi -sivustolla eilen julkaistu juttu herättää kysymyksen siitä, miten paljon opettajien ja oppilaiden tulisi tietää toistensa elämistä. Jopa 70% heteroseksuaalisista kyselyyn vastanneista opettajista eivät ymmärtäneet, miksi opettajan pitäisi kertoa seksuaalisuudestaan avoimesti työpaikallaan. Ovatko vastanneet ymmärtäneet kysymyksen ylipäätään oikein? Miten moni heistä ei kerro mitään perheestään, lomistaan ja arjestaan työpaikallaan? Istuvatko he tuppisuina kahvitunnilla tai juttelevat korkeintaan päivän lehden otsikoista? Ovatko kyselyyn vastanneet opettajat oikeasti sitä mieltä, ettei opettajan ole soveliasta jakaa oppilaille ja työkavereille informaatiota esimerkiksi näistä edellämainituista asioista?

 

Hämmentävän moni ihminen tuntuu kyseisestä uutisesta kirvonneessa keskustelussa olevan sitä mieltä, ettei tällaisista asioista puhumisella voisi olla mitään myötävaikutusta siihen, että homoseksuaaleihin suhtauduttaisiin luonnollisemmin koulumaailmassa. Perusteluksi tuntuu käyvän mm. se, että lapsia kiusataan aina, jos ovat jollain tapaa erilaisia ja olisi ihan hölmöä, että joku tahtoisi avoimesti kertoa olevansa erilainen - tämähän altistaisi silmätikuksi joutumiselle. Jostain kumman syystä nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole tunkemassa lihavia tai likinäköisiä lapsia kokonaan omiin luokkiinsa ja pois normaalien lasten näkyvistä. Poikkeavuushan altistaa kiusaamiselle ja näillä argumenteilla myös kaikki ylipainoiset tulisi laittaa omaan karsinaansa turvaan. Mitä sitä turhaan luomaan sallivaa ja erilaisuuteen luonnollisesti suhtautuvaa ilmapiiriä kouluun, kun lapset kiusaavat joka tapauksessa. Aina. Ikuisesti. Aikuiset eivät voi sille mitään eikä niiden tarvitse yrittääkään. Maahanmuuttajien lapset eivät myöskään ole rikkaus luokassa, vaan se ainoastaan hämmentää lapsia, jos pitää suhtautua hyväksyvästi myös muista kulttuureista tulleisiin ihmisiin. Ei kai koulun tehtävä nyt kuitenkaan ole kasvattaa lasta sopeutumaan yhteiskunnassa, jossa on muunlaisiakin ihmisiä kuin hän, joka tulee normaalista heteroperheestä? (Perään miljoona amerikkalaisyrityksen lanseeraamaa sarkasmimerkkiä.)

 

Seksuaalisesta suuntautumisesta keskusteleminen saa jostain syystä ihmiset aina hyppimään seinille kuin mitkäkin sokerihuuruiset apinat, koska "homoseksuaalisuudesta puhuminen" mielletään ilmeisesti suoraksi kerronnaksi makuuhuoneleikeistä. Epäilen, että kyselyn kysymyksiä ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi niin, että onko homoseksuaalien opettajien soveliasta kertoa seksielämästään oppilaille tai onko homoseksuaalien oppilaiden soveliasta avautua petipuuhistaan koululuokassa. Kysymys pitäisi enemmänkin mieltää ehdotuksena sitä ajatusta kohti, että homoseksuaalisista parisuhteista voisi puhua yhtä arkiseen ja luonnolliseen sävyyn kuin heteroseksuaalisistakin.

 

Ehdottaisin koko Suomeen sukupuolineutraalia viikkoa. Kaikkien tulisi puhua koko viikko omista parisuhteistaan (jos niistä ylipäätään puhuu) sukupuolineutraaliin sävyyn, kierrellen ja kaarrellen. Täytyisi esimerkiksi yrittää kertoa perheen viikonlopusta mainitsematta, kumpaa sukupuolta oma kulta sattuu olemaan. Monelle heteroseksuaalille voisi avautua ihan uudella tavalla se, miten paljon energiaa jotkut vinokkaat kollegat joutuvat käyttämään päivittäin pelkästään siihen, ettei vahingossa lipsauta sanaa "tyttöystävä" tai "aviomies" kahvipöytäkeskustelussa ilmoille.

 

Koulumaailman pitäisi kasvatuksellisuutensa vuoksi olla mahdollisimman avoin erilaisuudelle ja lasten erilaisille lähtökohdille. Nykypäivänä ei ole enää aivan niin skandaalimaista, jos jollakulla on kaksi äitiä tai isää, ja näistä asioista pitäisi saada puhua yhtä arkiseen sävyyn kuin muistakin perhemalleista. Ei yksinhuoltajien lastenkaan tarvitse enää pitää naamaansa ummessa vain sen takia, että koulukaverit alkaisivat sen takia kiusaamaan - maailma on jo niistä ajoista muuttunut. Miksi se ei voisi siis muuttua edelleen? Jollekin oppilaalle homoseksuaali opettaja voi olla esikuva, joka auttaa ymmärtämään, että valtavirrasta poikkeava suuntautuminen on täysin luonnollinen asia ja homoseksuaalit ovat hyvin tavallisia ihmisiä tavallisine töineen. Toista oppilasta asia ei hetkauta samalla tavalla, mutta eipä tarvitsekaan. Tärkeintä olisi luoda lapsille ja nuorille ympäristö, jossa he voivat vapaasti olla sellaisia kuin ovat, jotta vähitellen asia ei olisi enää niin tabu.

 

Nuoruuteen kuuluu tietynlainen hihittely ja naureskelu, kun joku aloittaa seurustelun. Aina joku on se ensimmäinen, jolla on poikaystävä tai tyttöystävä. Milloinkohan koittaa aika, kun se joku voi olla homopoika tai lesbotyttö, joka rohkeasti osoittaa kiintymyksensä mielitiettyään kohtaan myös julkisesti ja vaikkapa ihan koulumaailmassa? Tähän opettaja ei reagoisi punastuen tai paheksuen, vaan suhtautuisi täysin samalla tapaa kuin heteroseksuaalisiinkin parinmuodostuksiin luokan sisällä. Ehkä vielä joskus näin.

 

Lapset ja nuoret suhtautuvat luonnollisesti asioihin, joita on totuttu pitämään tavallisina ja ei-niin-ihmeellisinä. Homoseksuaalin opettajan kertomus viikonlopun perheretkestä voisi olla samalla tapaa normaalia kuin mikä tahansa muukin viikonloppukertomus, joita jaetaan kouluissa opettajien ja oppilaiden kesken. Kaikista asioista ei tarvitse eikä pidäkään kertoa, mutta varsin arkiset keskustelunaiheet saisivat olla pikkuhiljaa mahdollisia kaikille seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Seuraavan kerran kahvipöytäkeskustelussa sitä voisi itsekin taas muistaa ääneen todeta, että kävi katsomassa koripallo-ottelua tyttöystävänsä kanssa eikä mennä helpoimman kautta ja käyttää sukupuolineutraalia ilmausta. "Parempi puolisko" tai "kihlattu" saisi väistyä "tyttöystävän" tai "avovaimon" tilalta. Jos joku horasee kahvit väärään kurkkuun arkisen suhtautumiseni johdosta, niin se ei edelleenkään ole minun vikani. Ehkä avartaisin samalla jonkun näköaloja sen verran, että muistaisi muunlaistenkin parisuhteiden olevan mahdollisia kuin perinteisten boy-meets-girl-tyyppisten ratkaisujen.

 

Voisiko liike kohti luonnollisempaa suhtautumista alkaa ihan meistä itsestämme? Kaikkea ei tarvitse jakaa kaikkien kanssa, mutta jotta yhteiskunta voisi suhtautua "meihin" luonnollisesti, niin meidän pitää myös suhtautua "meihin" luonnollisemmin. Arkisista asioista puhuminen arkiseen sävyyn voisi avittaa myös koulumaailmaa avautumaan sille mahdollisuudelle, että joku oppilaista tai opettajista on homoseksuaali - eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Käykää osallistumassa Ylpeys.fi -sivustolla aiheesta aloitettuun keskusteluun, jos kiinnostaa! On mielenkiintoista pohtia sitä, mikä on koulu- tai ylipäätän työmaailmassa soveliasta ja mikä ei. Miten lapsia tulee opettaa ja kasvattaa? Ottakaa kantaa. :)